Kaikkea ja ei mitään

Tästä se taas lähti käyntiin, miehen iltavuoroviikko. Niin masentavaa. On kyllä ollut niin kummallinen fiilis nyt reilun viikon verran. Ei oikeen mikään oo hyvin. Ja toisaalta taas elämä tuntuu niin täydelliseltä. Rupeen kai tavalliseen tapaani odottamaan sitä, että milloin jokin menee pieleen. Nyt menee liian hyvin.

Torstaina kävin laitattaa ripsipidennykset, ja lauantaina olin kampaajalla. Kampaajakäynti masensi hetkellisesti vaan lisää. Mut nyt alan jo pitää tästä uudesta tukasta. Viikonloppuna myös lakkasin kynteni ensimmäisen kerran tytön syntymän jälkeen. I'm alive!

Fammu oli hoitamassa Siiriä ne pari tuntia, kun mä olin pidentämässä ripseni. Ensimmäinen kerta, kun Siiri oli ilman äitiä tai isiä. Hitsi kun pelotti. Eipä mulla epäilystä ollut ettei he täällä keskenään pärjäis. Mutta on se iso juttu jättää lapsi hoitoon ensimmäistä kertaa. Mulle ainakin. 

Viikonloppuna löydettiin sattumalta edullinen, ihan ok rivitalokämppä. Rivitaloasunto helpottais elämää huimasti. Innostuttiin, kiihdyttiin taas nollasta sataan alle kuudessa sekunnissa. Siinä olis ollut tosi pieni yhtiövastike, mikä olis mahdollistanut sen kämpän oston, vaikka mun tulevaisuudessa pitää vielä opiskella loppuun. Asiat olis vaan menneet niin hankalaksi, että päätettiin kuitenkin pysyä tässä nykyisessä. Me kuitenkin pidetään tästä kämpästä  niin kovin, että harmi olis ollu myydä pois. Nähtiinhän tän eteen niin suuri vaivakin. 

Ehkä meidän on nyt paras keskittyä toisiimme, rakastaa toisiamme ja pitää huolta toisistamme.
En ole koskaan voinut ymmärtää niitä, jotka muuttaa tai rakentaa taloa kun laskettu aika lähestyy, tai vauva on jo maailmassa, vielä pikkuinen. Nyt meinattiin tehdä niin. Mietitään niitä rivitaloja kuitenkin vasta sitten kun aika ja budjetti on oikea. Ehkä meistä on vihdoin tulossa aikuisia, kun kerrankin osataan ajatella järjellä.