Ihana keskiviikko

 ♥

Kyllä meillä vaan on maailman ihanimmat isovanhemmat! 

Tytöllä (ja äidillä ja isillä) on hyvät oltavat, kun on niin paljon rakastavia aikuisia lähellä.

Mummu ja muffa vähän toruivat meitä kylässä käydessään kun niin paljon ostetaan neidille vaatteita ja leluja jatkuvasti. Sodan jälkeen ei kuulemma ollut mitään. Edes kouluun ei päässyt kun oli niin kallista. 

(Mun isä täyttää kesällä 70, hellanlettas!)

Mutta ajat on niin erilaiset nykyään ja kyllä ne sen tietääkin. Mitäs siinä valittavat kun itse tuovat lahjoja joka käyntikerralla :D

Kyllä välillä tosin olen miettinyt, että miten sitä pärjäisikään ilman keinusittereitä, rintareppuja ja leluja. 

Ja pesukonetta!

♥

Tyttäreni söi tänään itse ensimmäistä kertaa. Hän on jo pitkän aikaa pidellyt pulloa aina syödessä, mutta vasta tänään mä päästin irti. Ja voi kuinka hienosti hän osasi!

Tuntuu aivan uskomattomalta tuo kasvuvauhti. Melkein päivittäin neiti oppii jotain uutta. 

Äitiä hirvittää!

♥

Synnytyksestä

Katselin taas tallennettuja vauva-ohjelmia. Sydänääniä ja Pieniä ihmeitä. 

Itku tulee nykyään aina, kun näkee vauvan syntyvän. Tunteet ja muistot nousevat pintaan. 

Kuinka onnellinen silloin olinkaan!

Mä jo melkein odotan seuraavaa synnytystä. Olen todella ylpeä itsestäni ja kehostani, mä tein sen! Ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, niinkuin olin suunnitellutkin. Eihän siinä mitään kivunlievitystä olisi ehtinyt ottaakaan kun kaikki meni niin nopeaan. Synnytys alkoi vesien menolla, ja alle kahdessa tunnissa oli tyttö maailmassa. Vajaa tunti ehdittiin olla sairaalassa ennen sitä ensimmäistä rääkäisyä. 

Mä olin kuvitellut olevani sellainen synnyttäjä, joka kiroaa isän ja kätilöt syvimpään helvettiin, ja huutaa kurkku suorana. Mutta olinkin hiljainen. Kykenin keskittymään. Isiltä kerjäsin pusuja. Jossain vaiheessa ehdin jopa miettiä kuinka inhottavasti kätilö kohteli mukana olevaa harjoittelijaa. 

Mä olin juuri sellainen synnyttäjä kuin olin toivonut olevani. Enkä olisi parempaa synnytystä voinut toivoa. Kehuivat mua ja mun kivunsietokykyä. Ai että kun olin ylpeä.
Kehuivat vauvaa, täydellinen paketti. Ja ai että kun olin ylpeä!

Kun tuli kotiinlähdön aika, hoitaja toivotti tervetulleeksi uudestaan. Ja kehotti seuraavalla kerralla leiriytymään sairaalan ovien eteen viikolla 37, että ehditään paikalle silloinkin. Se ehkä vähän pelottaa, ei olis kyllä meidän isistä kätilöksi.

Monet sanovat, että synnytyskipu unohtuu samantien. Niinhän se teki. Mä kun vielä olin niin hyvässä kunnossa samantien. Ja kyllähän ne kivut väkisinkin unohtuu, kun vauvan saa rinnalle. Se hetki on unohtumaton. Kaunis. Jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Koko huone täyttyy rakkaudesta ja onnenkyynelistä.

My love

Neiti Nuhanenä

Edellisyönä tyttö ei suostunut nukkumaan kuin sylissä, eli äitihän sitten istui olohuoneen sohvalla koko yön katsellen vuoroin telkkaria, vuoroin nukkuvaa lastaan. Kuumetta tai muutakaan ei ole ollut, nuhaa vaan. Eilen oli jo oikein hyvä päivä, ja viime yönä nukuttiin 11 tuntia yhdellä syötöllä! Olipa levännyt olo aamulla (:

Hurjasti on neiti ruvennut harjoittelemaan kääntymistä! Mahalta selälleen on kääntynyt jo pitkään, nyt harjoitellaan toisinpäin. Pari kertaa ollut niin lähellä! 

Makuuasennossa sylissä ei olla kyllä enää ollenkaan. Istuminen on nyt pop.

Mihin minun pienenpieni vauvani on hävinnyt?

Koska äiti on lapselle se tärkein.

Mun suurin pelko on, että aiheutan lapselleni elinikäisiä traumoja.

Neiti juttelee ja vahingossa keskeytän hänet - hän ei koskaan opi kommunikoimaan ja keskustelemaan.

Neiti itkee ja minä olen vessassa - hän ei koskaan voi luottaa kehenkään kun oma äitikään ei ole auttamassa.

Neiti valittaa väsymystään ja minä laitan pullon suuhun - hän kärsii huonosta itsetunnosta läpi elämänsä kun edes äiti ei ymmärrä.

Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta mulle tämä on suuri huoli. Uskon, että mä kärsin siitä vieläkin ettei mulla ollut kunnon kiintymyssuhdetta äitiin ensimmäisen vuoden aikana. Tietenkin tapahtumat läpi elämän on sitten joko vahvistaneet tai lieventäneet sitä puutetta. Kiusaaminenkin on varmasti vaikuttanut paljon, mutta siihen en mene nyt.

Mun on aina ollut vaikea luottaa ihmisiin. Sillätavalla sataprossaa luottaa. Mä näen itsessäni hurjan paljon vikoja, ja oletan että niin näkee muutkin. Vain ne viat. Mun on hirveän vaikea uskoa että kukaan vois pitää musta. Mä olen aina hakenut hyväksyntää muilta ihmisiltä, ja sen vuoksi olen tehnyt miljoonia virheitä tän lyhyen elämäni aikana. 

Mun biologinen äitihän oli vielä lapsi mut saadessaan. Ilman tukiverkkoa. Miten lapsi, joka on itse kasvanut alkoholin ja väkivallan keskellä, voisikaan osata kasvattaa lapsen? En ole koskaan ollut äidilleni katkera siitä ettei osannut. Varmasti hän mua rakasti, ja ehkä tavallaan rakastaa vieläkin. Tosin äiti ei vieläkään ole kasvanut aikuiseksi. Itseasiassa 14-vuotiaasta mä olen meidän suhteessa ollut se tukeva osapuoli. Minä kuuntelen ja lohdutan, kysyn miten hän voi, miten voisin auttaa. Jos hän kysyy mitä mulle kuuluu, jaksaa kuunnella lauseen verran. Siitä olen katkera. Äitini on jollain tavalla narsistinen, hänen tarpeensa on aina tärkein riippumatta siitä kuka siitä kärsii. Minä en jaksa, mun täytyy saada. Siitä olen katkera. Olen katkera, että raskaana ollessani hän hylkäsi minut. Koska olin ilkeä ja arvostelin häntä. Tiedän että oikea syy löytyy pintaa syvemmältä. Mutta eikö hän olisi edes sen kerran voinut unohtaa itsensä ja olla mun tukena? Äitini on loukannut minua elämäni aikana lukuisia ja lukuisia kertoja, silti olen aina ollut valmis antamaan anteeksi. Miksei se napanuora koskaan katkea?

Mun sijaisperhe (tässä tapauksessa mahdollisimman väärä sana) on korjannut musta suuren osan. Tässä perheessä sain rakastavan äidin ja (jos mahdollista) vielä rakastavamman isän. Kaksi aikuista ihmistä joihin saatoin luottaa. Tiesin, että he olisivat aina paikalla mua varten. Ja vaikka taivas tippuisi niskaan, he rakastaisivat mua. On uskomattoman hienoa, että sain uuden mahdollisuuden. Sain tasapainoisen, hellän ja rakastavan kasvuympäristön. Ja kaksi aikuista, aivan mahdottoman viisasta sisarta, joiden tukeen voin myös aina luottaa, jotka ovat antaneet mulle paljon. Ilman perhettäni en olisi nyt tässä. Aina en ole osannut arvostaa kaikkea sitä, mitä olen saanut. Nyt arvostan. Arvostan enemmän kuin mitään muuta. On uskomatonta, miten ihmiset voivat rakastua vieraaseen lapseen ja rakastaa häntä sillätavoin. Kuin omaansa. Ja omahan minusta tulikin. Monta haavaa on paikattu.

Ja mieheni. Rakas mieheni. Kuinka joku voikaan rakastaa niin paljon, niin ehdoitta? Kaikista vioistani ja virheistäni huolimatta hän on pysynyt mun rinnalla. Ja pysyy. Hänen olemassaoloonsa voin luottaa, sen sataprosenttia. Tiedän ettei hän häviä mun viereltä milloinkaan, tiedän ettei loukkaa. Onhan se uskomaton tunne, kun voi luottaa toiseen täysin. Näiden reilun seitsemän vuoden aikana meidän elämään on mahtunut paljon surua ja murhetta, ylä- ja alamäkiä, silti ollaan tässä. Ja rakastetaan toisiamme. Meidän lapsemme on syntynyt rakkaudesta. Minusta on ihanaa, kun voin sanoa niin.

Miksen siis jätä vielä lastani hoitoon kellekään muulle kuin isille? Miksi haluan aina olla paikalla? Miksi pienestäkin itkusta lohdutuan ja pidän sylissä? Miksi nukun vierellä?

Haluan antaa lapselleni mahdollisimman hyvät eväät elämäänsä varten. Haluan että hän tietää aina voivansa luottaa minuun. Haluan ettei hän koskaan tunne oloaan turvattomaksi. Haluan ettei hän koskaan joudu kokemaan sitä mitä minä olen kokenut, eikä joudu kärsimään samoista asioista. 

Koska äiti on lapselle se tärkein.

Siksi.

My heart skips a beat

Eilen pikkuneiti nauroi ensimmäisen kerran oikein kunnolla! 

Sydänhän siinä suli, kun toinen nauroi oikein sydämensä pohjasta äidin höpsötyksille ♥ 

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa,
nyt odotellaan sitten viikko-pari että hän innostuu uudesta taidostaan kunnolla.

Katsoin tänään dokumentin Vauvastani tulee huippumalli. 

Joku äiti taisi siinä myöntääkin, että elää omaa unelmaansa lapsensa kautta. Joku kertoi, että rahapulan vuoksi tätä tehdään. Vai niin.

Yksi kuvaajista selitti että kuvauspaikalla vauva ei ole vain vauva. Kuvauksissa vauva tekee työtään. Bisnestä. Vauvan on sopeuduttava kenen tahansa syliin, oltava iloinen, täydellinen. Jälkeenpäin kuvista muokataan vielä rypyt pois, silmistä kirkkaammat ja ihosta tasainen. "Jos kannen vauva ei ole söpö, ei kukaan osta lehteä." Ihme etteivät ole keksineet pistää vauvoja laihdutuskuurille.

Miksei tässä maailmassa edes pieni viaton vauva saa olla oma itsensä? Miksei vauva saa olla vain vauva? Naivisti olen kuvitellut, että lapset lehtien kansissa ovat lehden toimittajien vauvoja, joista napsaistaan pari kuvaa. Todellisuudessa vanhemmat vievät lapsiaan hikisiin odotushuoneisiin jonottamaan omaa vuoroaan koekuvauksiin. Jos kuvaan tarvitaan äiti ja vauva, vauvaa pitelee malli, ei äiti.

Kunhan lapsi on kuvaustilanteessa tyytyväinen, ei siinä niinkään ole mitään pahaa. 

Mutta että ihmisen ulkonäön arvostelu alkaa jo heti syntymästä? Lapsesta tehdään objekti. Eikä kaikista kauneinkaan vauva ole tarpeeksi kaunis ilman kuvanmuokkausohjelmia. Inhottavaa. 

Minä polskin, loiskin ja uin

Ensimmäinen vauvauinti takana!

Kokemus oli aivan mahtava! Tyttö oli iloinen ja innoissaan, hymy ylsi korviin asti ♥ Vesi on kyllä selkeästi jo alusta asti ollut hänelle mieluinen elementti, eikä siitä lämpötilastakaan olla koskaan oltu niin tarkkoja. Isikin pääsi jännityksestään yli, ja nautti kun pääsi oikein kunnolla touhuamaan tytön kanssa. (Tämä taisikin olla enimmäkseen sellainen isän ja tyttären juttu, äiti tuntui unohtuvan välillä kokonaan!)

Polskinnan lisäksi neiti seurusteli vetäjätädin, muiden lasten ja vanhempien kanssa. Niin reipas pienokainen meillä on! On niin kovin tarkkaavainen ja vastaanottavainen. Vaikka ympärillä on niin paljon uutta, paljon virikkeitä, ei tyttö ole moksiskaan. Katse kiinnittyy jokaiseen pieneenkin asiaan ainakin hetkeksi, kaikesta voi oppia jotain. Eipä voi muuta olla kuin ylpeä, miten noin pieni voikaan olla noin reipas!

Tietenkin lopulta tulee iso väsy. Mutta kun ollaan hereillä, sitä ollaan kunnolla, ja hereilläoloajasta otetaan kaikki ilo irti. Äidin pienisuuri rakkaus ♥

Nooh, kun se on sun ensimmäinen lapsi..

Ennen kuin tyttäremme syntyi, äiti-ihmiset vähättelivät mua.
Nyt kun mulla ON lapsi, muut äidit vähättelevät mua. 

Ensin en voinut tietää mistään mitään, koska mulla ei ole lapsia. Nyt en tiedä mistään mitään, koska mulla on vain yksi lapsi, ja hänkin vain kolmen kuukauden ikäinen. Kuinka monta lasta pitää olla, että saa rauhassa olla äiti omine mielipiteineen ja ajatuksineen?

Minä uskon olevani paras mahdollinen äiti omalle lapselleni.

Jos minä teen jonkin eritavalla kuin sinä, ei se tarkoita että teen sen huonommin.

Vai omaa epävarmuuttasiko sinä minua arvostelet?

Tai ehkä me yhdenlapsenäidit ollaan vähän herkillä tämänkin asian kanssa ;)

5350g & 58,7cm

Neuvolassa siis oltiin maanantaina. Kovin taas neukku kehui ja äiti oli onnesta soikeana!

Rokotuksetkin saatiin: kurkkumätä, jäykkäkouristus, hinkuyskä, polio, rota ja pneumokokki. Älyttömiä määriä myrkkyjä noin pieneen pistetään. Ja kyllähän sen illalla sitten huomasikin, raukka vaan itki ja itki. Niin lohduttomalta kuulosti, välillä ei meinannut henkeäkään saada. On kamalaa katsoa toisen tuskaa, kun mitenkään ei voi auttaa. Paljon syliä ja pusuttelua, ja toivo siitä että helpottaisi edes hieman.

Noh, isolle tytölle (5 kiloa rikki!) piti tottakai käydä ostamassa hieman uusia vaatteita. Kappahlia pidemmälle ei päästy.. Vauvoillehan sieltä löytyy vaikka mitä! Tässä pari ihanuutta:

Ja vielä kuva pikkuneidistä. Kovin harjoittelee lelujen heilutusta ♥

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa, vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni murskaantuvan miljooniksi
palasiksi, kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt, että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.

 ♥

Naurua, leikkiä ja uusia kokemuksia

Neiti on tänään kolmen kuukauden ikäinen ♥

Sen kunniaksi käytiin katsomassa vauvauintia. Viikon päästä sitten tositoimiin, altaaseen polskimaan ja pitämään hauskaa. Tyttö oli sen verran kiinnostuneen ja uteliaan näköinen, että ensimmäisestä uintikerrasta tulee varmasti unohtumaton! 

Ensimmäiset naurutkin saatiin todistaa tänään. Kuinka suloinen ääni se olikaan! Saattoi olla vahinkokin, mutta hennolta naurulta se kuulosti. Äidin ja isin reaktio olis kyllä pitäny saada nauhalle ;)

Torstaina neiti otti ensimmäisen kerran lelusta kiinni. Tänään hän oikein hurjistui! Vaikeaahan se on, kun ei silmien ja käsien yhteistyö oikein vielä toimi. Mutta vauhdilla opetellaan ja opitaan. Äidin tempperamentin on kyllä perinyt, iso kiukku tulee jollei onnistu tai jos lelu tippuu ♥

PS. Uusi lempilaulu on Täti Moonika, hirrrrvittävän hauskaa heiluttaa peppua!

Tyttö, joka nukkui nenäliinan alla

Postiluukusta tipahti tänään Vauva-lehti. Takuuvarmaa itkumateriaalia.

Lehdessä oli juttu pienenpienestä Anni-tytöstä joka syntyi raskausviikolla 24+3. Lukiessani tuota koin uudestaan sen pelon, kun raskauden puolivälissä kivuliaat supistukset alkoi keskellä yötä. Kävelin ympyrää pimeässä ja itkin elämän vääryyttä, ei tätäkin lasta voida ottaa meiltä pois! Sairaalassa saamani estolääkitys kuitenkin toimi ja tyttö pysyi masussa. Kun sama tilanne toistui lenkillä viikkoa myöhemmin, olin epätoivoinen. Miten pääsisin kotiin asti lääkkeiden luokse? Ihmiset ajoivat ja pyöräilivät ohi kummissaan, mutta kukaan ei auttanut. Millaisessa maailmassa me oikein eletään? Jaksettiin kuitenkin sinnitellä, minä ja tyttö.

♥
 

En osaa edes kuvitella tuon perheen tunnelmia, kun toivo periaatteessa oli jo menetetty. Anni kuitenkin jaksoi, pieni selviytyjä. 

665 grammaa ja 30 senttiä syntyessään, uskomatonta.

ISI

Olen viimeaikoina pohtinut paljon suhdettamme. Siis minun ja avomieheni. Tuo aiemmin postaamani videonpätkä pisti miettimään asiaa entistä enemmän. Miehenihän on täydellinen. Sekä miehenä minulle, että isänä tyttärellemme. Hän on aina tehnyt kaikkensa vuokseni, ja tiesin jo ennen raskautumistani että hänestä tulee täydellinen isä. 

En tiedä, onko mieheni lukenut jostain, että synnytyksen jälkeen kehonsa ja kilojensa kanssa taistelevaa naista tulee kehua paljon. Vai käykö siinä todella niin, että mies rakastuu naiseen uudestaan lapsen myötä? Rakastuu häneen äitinä? Näkee ehkä asiat eritavalla kuin ennen. Saattaa olla mahdollista. Itse olen rakastunut mieheeni uudestaan; Rakastunut siihen isiin, joka hänestä on tullut.

Synnytyksestä en olisi selvinnyt ilman miestäni. Vain tieto siitä että hän on siinä vierellä mua tukemassa, helpotti. Mitä suloisin hetki oli se kun hän näki tyttärensä ensimmäisen kerran.. Kun näin miten hänen silmissään ja sydämessään syttyi uusi rakkaus. 

"Rakkautta on monenlaista. Sinä päivänä opin uuden tavan rakastaa." 

Sitä hetkeä on mahdoton kuvailla sanoin. 

Kotiutuessamme synnäriltä minua odotti siisti koti. Jääkaappi täynnä ruokaa. Oma sänky ja siinä puhtaat lakanat. Kaikki oli kunnossa. Kaikki tuntui hyvältä. Pieni perheemme oli valmis aloittamaan uuden elämänsä. Isi oli valmis tekemään kaikkensa myös tyttärensä puolesta. 

Nyt hänellä on kaksi naista huolehdittavana. Ja voi miten ylpeä hän siitä onkaan.

Isi käy töissä. Isi hoitaa vauvaa, kotia, koiraa ja äitiä. 

Onko parempaa isiä olemassakaan?

♥