Tuntuu hassulta aloittaa blogin kirjoittaminen kesken kaiken. Harkitsin asiaa jo raskauden aikana. Ja uudestaan neidin synnyttyä. Siskonikin on minua patistanut. Ehkä nyt olisi aikaa, kun "vaativasta" vauvasta on tullut hieman vähemmän vaativa.
Näihin kolmeen kuukauteen on mahtunut hätää, paniikkia, huolta.
Imetys, vauvan painonnousu, äkilliset oksentamiset..
Mahavaivat, väsymyskiukut, selittämättömät itkut.
Imetys, vauvan painonnousu, äkilliset oksentamiset..
Mahavaivat, väsymyskiukut, selittämättömät itkut.
Se ajatus, että näinkö huono äiti olen, kun lapseni ei edes hymyile vielä.
Niinkö huonosti hän todella voi?
Niinkö huonosti hän todella voi?
No tulihan se hymy sieltä lopulta, hieman myöhässä vain.
Ja nykyään hymyilee sekä vauva, että elämä.
Ja nykyään hymyilee sekä vauva, että elämä.
Neiti syntyi viikoilla 37+6. Raskaus oli siis jo täysiaikainen, mutta niin se parikin viikkoa vaikuttaa lapseen. Varsinkin kun toinen oli niin kovin pikkuinen verratuna näihin nykyajan nelikiloisiin suloisiin möllyköihin.
Kaikesta huolesta ja murheesta huolimatta elämä on ollut ihanampaa kuin koskaan.
Kun ensimmäisen kerran sain neidin syliin, en uskonut että koskaan voisin kokea suurempaa rakkautta. Ihmetyksekseni kuitenkin olen huomannut, kuinka rakastun tuohon pieneen ihmiseen päivä päivältä enemmän.
Ensimmäiset päivät neidin syntymän jälkeen olivat innokasta ja intensiivistä tutustumista. Hassua. Olinhan luullut tuntevani tämän ihmisen läpikotaisin, hän kuitenkin kasvoi sisälläni! Hänet on tehty minusta, minusta ja isistä. Kuitenkaan en tiennyt hänestä mitään.
Pikkuhiljaa olen oppinut, milloin neidillä on nälkä, millon jokin muu vaiva. Tyttäreni on syntymästään asti osannut ilmaista minulle, mitä haluaa. Minä en vain häntä alusta asti ymmärtänyt.
Paljon meillä on vielä opittavaa yhdessä.
