5. joulukuuta 2012

Kuulumisia

Viime kerrasta onkin aikaa.
Näin pitkän ajan jälkeen on vaikea aloittaa kirjoittamista uudestaan
Näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon

Tasan kuukausi sitten Siiri täytti vuoden! Ihan uskomatonta. 
Sinä päivänä oli tunteet pinnassa :) Ja hampaita suussa 14!
Paria päivää ennen kuin täytti 10kk, otti ensimmäiset askeleensa, 11kk iässä käveli jo hienosti. 
Ensilumi on koettu ja sitä ihmetelty. 
Äitikin on hermostunut neidin pahantekoon kunnolla. 

Siiri on huumorintajuinen, hurja ja peloton. Tempperamenttinen. 
Fyysinen lapsi, nauttii läheisyydestä. Nipistää kiukuspäissään
Hänessä on asennetta!
Oikea Pikku Myy <3 font="font">

 data-blogger-escaped-font="font" data-blogger-escaped-nbsp="nbsp">


 Rakastettava ja rakastava. 
Ei ole kauniimpaa! 


1-vuotias!

13. heinäkuuta 2012

Juhannusta ja muita juhlanaiheita



Mummu
<3









 

05.07.'12
Siiri 8kk
<3

 
Koska meillä on pienoinen taloprojekti (tästä myöhemmin) kesken, on kirjoittelu vähän jäänyt unholaan ja tämäkin jää nyt kuvapainotteiseksi.

Lähiaikoina on tapahtunut paljon. Siiri on oppinut nousemaan pystyyn (7kk 3vkoa) ja hieman harjoittelee konttaamistakin, tosin ne treenit on jääneet vähän seisomisen ja kävelyn varjoon. Joskus vitsailinkin, että neiti oppii varmaan juoksemaan ennen konttaamista. Kovin mennään uusilla taaperokärryillä eteenpäin jo nyt 8kk iässä, äiti on ylpeä! Viides hammas puhkesi viime yönä. Tuhina ja irvistely on hirvittävän hauskaa, kuten myös tanssiminen. Tunnistaa ainakin seuraavat sanat: äiti, isi, hauva, lamppu, ei. Ja oman nimensä tietenkin. Ja vilkuta, katsoppa äitiä, vaihdatko sivua. "PPUHH" tarkoittaa lamppua, äitikin on lipsahtanut sieltä suusta vahingossa pari kertaa. Siiri nukkuu yöt omassa huoneessaan, äiti ja isi sai makuuhuoneen taas itselleen! Pikkuhiljaa lopetellaan yösyöminen, mikä piti kyllä tehdä jo pari kuukautta sitten, hups. Yöllä menee enää 100ml maitoa.

Jatketaan taas. Nyt äiti ja isi menee kahdestaan nauttimaan saunan lämmöstä!


10. kesäkuuta 2012

Viikonloppu

Ostin (tilasin) Siirille eilen illalla kävelytuolin! Tarkoitus oli lainata ystävältä, mutta googlettaessani löysin vaaleanpunaisen ihanuuden. Eihän sitä voinut olla tilaamatta, kun hintakaan ei ollut paha. Sen saa kätevästi myös tuollaiseksi keinuksi, jos haluaa että neiti pysyy paikallaan ;) Parit soittimetkin ostin siinä samassa, voidaan musisoida sitten yhdessä.



Meillä on kyllä ollut mielenkiintoinen viikonloppu. Eilen herättiin miehen kanssa molemmat väärällä jalalla ja oltiin kiukkuisia kuin ampiaiset. Eipä olla pitkään aikaan sillälailla riideltykään! Taisi tehdä ihan hyvää, puhdistettiin ilmaa. Vaikka kaikki alkoikin väärinkäsityksistä. Ehkä naisten ja miesten ei vaan ole tarkoitettu ymmärtämään toisiaan? Mä en ainakaan välillä ymmärrä tuon ajatuksia yhtään. Iltaan mennessä oltiin jo ihan kavereita taas.

Tänään oli ihanaa katsella isin ja tytön touhuja. Heidän katseluunsa en kyllä kyllästy koskaan, se rakkaus on käsinkosketeltavaa.







Tänään oltiin shoppailemassa ruokapöydän tuoleja uuteen kotiin. Kodin ykkösessä oli yllätyspäivät, ja netistä katseltiin että siellä olis kivannäköiset tuolit halvalla. Eihän ne sitten hyvät ollu, laadun tuntua ei ollut ollenkaan. Pakko kuitenkin tuolit oli (mukama) löytää, ja Askosta sitten löytyikin. Maksoi kaksi kertaa sen verran mitä ne Kodin1 tuolit, mutta ne myös tuntuu hyvältä. Ja näyttää hyvältä! Nyt vaan odotellaan vielä kuukausi että päästään muuttamaan, ja kokeilemaan niitä.

Ja ainiin, perjantaina meillä kävi muutama muksu kylässä. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa, ja meno oli sen mukaista! Ääntä ja vauhtia riitti. Oli aivan mahtava päivä! Ihanaa kun ympärillä on ihmisiä, jotka ovat täysin samassa tilanteessa, voidaan jakaa surut ja murheet, ilot ja onnenhetket. Ja ne on aikalailla samoja, kun muksut on samassa iässä. Seitsemästä lapsesta on melko haasteellista ottaa kuvaa.. :)


Eipä sen syvempiä ajatuksia tällä kertaa. Natinati.

4. kesäkuuta 2012

Pahuuksia ja ihanuuksia

Siiri on keksinyt kaiken kielletyn. Ihanaa!

Koiran vesikupissa on uiskenneltu jo muutamaan otteeseen, mahtaako olla ikävä vauvauintiin?
Johdot hän löytää, vaikka ne on piilotettu.
Blue ray -soittimen ja vahvistimen napit on kivoja, pariin kertaan on onnistunut saamaan musiikin jopa päälle! Vaippapaketin hän repi auki ja levitti vaipat pitkin eteistä.
Ja kylppärin pikkuroskis on kovin mielenkiintoinen.

Vaikka onkin rasittavaa vaihtaa märkiä vaatteita, repiä johtoja ja tavaroita käsistä, kaivaa lehdenpalasia suusta ja kokoajan seurata mihin toinen menee, tämä on ihan parasta aikaa! Musta on aivan mahtavaa seurata, kun tytön "reviiri" ja mielenkiinnon kohteet laajenee koko ajan. Ja se neidin hymyirvistys kun sanon EI, sydänhän siinä sulaa. Välillä istun kaks minuuttia koneella, tai muuten vaan sohvalla ajatuksissani, ja rupean ihmettelemään että onpas hiljaista. Ja tyttö löytyy pahanteosta! Jo nyt tietää että kun tulee liian hiljaista, on lapsi tekemässä jotain kiellettyä. Hauskaa.

Ja toinen huvittava asia on, että tuo tyttö rakastaa huomiota ja kehuja! Hän rakastaa esiintymistä, tekee hienon tempun ja jää sitten hymysuin katsomaan, että hei näittekö kuinka taitava mä olen?? Ja tietää muuten tasantarkkaan mistä saa kehuja. Kerroin tästä mun vanhemmille, sanoivat että onko tuo nyt mikään ihme. Äitiinsä tyttö tulee. Niin kai juu.. Mutta yllätyksenä tuli, että tällainenkin alkaa jo näin aikaisin!
Oltiin eilen Siirin kummisedän luona. Tyttö jopa vähän vierasti alkuun ja pehmoleluleijona oli hirvittävän pelottava! Mutta kun pääsi vauhtiin, pisti kyllä parastaan. Touhusi, hyöri ja pyöri, ihan hirvittävä vauhti päällä vilkutteli kummisedälle (into vilkuttamiseen on taas kasvanut) ja hymyili ja oli oikea prinsessa, kaiken keskipiste. Nautti kun neljä ihmistä ympärillä katseli vain häntä, nauroi hänelle ja kehui.
Niin, pikkuinen prinsessa

Persoonallisuus ja tempperamentti kasvaa jatkuvasti. Pikkuhiljaa hänestä tulee enemmän ja enemmän oma itsensä. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä kaikki tulee hänestä itsestä, ja kuinka paljon ympäristö (minä, isi, muut tutut) vaikuttavat. Tuleeko se rakkaus höpsöttämiseen sydämestä, vai olenko iskostanut sen häneen omalla toiminnallani? Entä pusuttelu ja läheisyydenkaipuu? Biologiaa ja opittua toimintaa on vaikea erottaa toisistaan. Eikä sitä tarvitsekaan erottaa, tuli vain mieleen. Joskus olisi varmaan helpompaa antaa aivojen rauhoittua ja olla miettimättä kaikkea, mutta en vain voi itselleni mitään! 




PS. Siiri on innostunut seisomisesta ja kävelemisestä (taluttaen). Silmät loistaa ja hymy on korvissa asti kun pääsee pystyyn! Pitää muistaa ikuistaa kameralle noita hetkiä.

25. toukokuuta 2012

Hyvä, huono, keskinkertainen?

Ei ole helppoa olla hyvä äiti. Tai ainakaan uskoa olevansa hyvä, luottaa itseensä äitinä. Tulee antaa paljon virikkeitä, muttei liikaa. Tulee kannustaa oppimaan, muttei patistaa. Tulee antaa lapselle tilaa kehittyä ja kasvaa, tutkia ja kokeilla, muttei liian vapaasti kuitenkaan. Tulee ruokkia monipuolisesti, antaa pohja hyville ruokailutottumuksille.

Tällä hetkellä mun suurin stressi liittyy juurikin ruokaan. Kun ei käytä vauvanruokahyllyjen valmiita soseita, pitää itse keksiä (ja muistaa) mitä seuraavaksi lisää ruokavalioon. Oikeissa mittasuhteissa. Vauvan tulee syödä sitä ja tätä siihen ja siihen ikään mennessä. Meinasin saada slaagin kun luin (googletus pannaan..) että Siirin ikäisen tulee jo syödä viljoja. Tajusin kuitenkin että riisi ja maissi kuuluvat viljoihin, ennen kuin aloin lyömään päätäni seinään. Seuraavaksi aion paneutua sormiruokailuun ja tuoresoseisiin. Ehkä tästä vielä selvitään, ja opitaan koko perhe syömään terveellisesti ja monipuolisesti. 

Toinen stressinaihe on vierastus. Tai oikeastaan sen puuttuminen. Ainoa merkki vierastamisesta on se, ettei kaikille ihmisille enää hymyillä samantien. Olenko pilannut lapseni tulevaisuuden, kuinka huono äiti oikein olen? Kaikkialla toitotetaan, kuinka tärkeä osa kehitystä vierastaminen on: se kertoo hyvästä kiintymyssuhteesta lähimpiin hoitajiin. Jotenkin mun on kuitenkin vaikea uskoa, että meidän välinen kiintymyssuhteemme olis huono! Mä olen aina tarvittaessa paikalla, lohdutan ja paijaan, sylittelen, pusuttelen ja halailen. Koskaan ei Siirin ole tarvinnut surkutella yksin. Ja ainakin olen yrittänyt aina ymmärtää hänen tarpeitaan, vaikka välillä onkin meinannut mennä metsään.
Nyt kun tätä kirjoitan, tuli mieleen eräs seikka. En koskaan törkkää Siiriä tuntemattoman ihmisen syliin, vaan hän saa ensin tutustua uusiin kasvoihin mun sylistä, turvasta. Voisiko tuollainen vaikuttaa positiivisesti vauvan suhtautumiseen vieraita ihmisiä kohtaan? Varsinkin kun hän on rohkea tyttö, luonteeltaan ja tempperamentiltaan sellainen. Ehkei hän koskaan tulekaan vierastamaan tämän enempää, ja ehkei se olekaan huono juttu? En tiedä. 

Ja vielä kolmas (lupaan että viimeinen) asia. Puhunko Siirille tarpeeksi? Laulan vuorokauden ympäri, mutta kuuleeko hän tarpeeksi tavallista puhetta? Pitäisikö lukea enemmän kirjoja?
Kannustan ja kehun paljon, kun oppii jotain uutta ja tekee asioita hienosti, mutta autanko häntä tarpeeksi kehittymään, annanko kehitykselle tilaa? Luin esimerkiksi, ettei vauva opi istumaan, jos häntä aina tuetaan.
Ollaan kovia touhuamaan, virikkeitä ja toimintaa on paljon. Onko liikaa? Väsytänkö lapseni turhaan? Pitäisikö hänen saada touhuta itsekseen enemmän? Vaikka kyllähän ryömii ja tutkii paikkoja paljon itsekseen. Mutta silti?
Okei, tossa oli jo monta asiaa. 

Jos oikein miettisi, listaa vois varmasti jatkaa loputtomiin. Mistä saan voimaa uskoa itseeni? Äitiys ei todellakaan ole tullut multa luonnostaan. Tai no osittain on. Rakkaus, hellyys, kannustaminen ja kehuminen tulee luonnostaan. Kaiken muun olen lukenut kirjoista tai netistä. Miten vanhemmat kasvattivat lapsiaan 50 vuotta sitten kun ei ollut nettiä? Ihmisiä näistäkin lapsista tuli, ilman sen suurempaa stressiä. Kuka kertoisi mulle, mistä saan sen luoton itseeni? Välillä on päiviä ja hetkiä jolloin tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, eikä mikään ole sen kamalampaa. Haluan uskoa olevani maailman paras äiti lapselleni. Mutta miten? 


24. toukokuuta 2012

Minähän en sitten muutu

Ennen Siiriä olin ahkera meikkaaja. Siis todella ahkera. Kävin aina aamuisin suihkussa, meikkasin ja laitoin hiukset, vaikken olisi edes ollut lähdössä mihinkään. Luulin elämän jatkuvan niin, taisin olla hieman naivi. En ole koskaan ollut niin likainen ja zombin näköinen kuin nämä viimeiset kuusi kuukautta! Ja mikä yllättävintä, se on mulle ihan ok. Hyvin voin mennä lenkille ilman meikkiä. Ja lähikauppaan. Ei olisi koskaan onnistunut aiemmin.

En todellakaan tiennyt, miten elämä muuttuisi lapsen myötä. En olisi uskonut, että mun sosiaalinen elämä tulisi olemaan riippuvainen facebookista. Tai että kaikki joihin pidän yhteyttä, olisi äitejä. Kaikki pyörii lapsen ympärillä! Ja se on mulle enemmän kuin ok. On ollut erittäin arvokasta saada vaihtaa kuulumisia, vinkkejä, ajatuksia muiden äitien kanssa, varsinkin niiden joiden lapset on samanikäisiä kuin Siiri. Ihanaa kun joku jaksaa kuunnella ja puhua vain lapsista. Ja kuinka paljon sitä puhetta heistä riittääkään, loputtomiin vähintään. Mikään muu ei oikein jaksa kiinnostaakaan.

Mä olen puolen vuoden aikana katsonut uutiset tv:stä kaksi (?) kertaa, silloinkin puolella silmällä. Mulla ei rehellisesti sanottuna ole aavistustakaan mitä maailmassa tapahtuu. Suomi ei voittanut jääkiekon maailmanmestaruutta, eikä myöskään Euroviisuja. Ei päässyt kummassakaan edes finaaliin. Siinä taitaa olla mun tiedot tästä hetkestä? No joo, presidentti (jolla muuten on koira!) vaihtui ja Kreikalla menee edelleen huonosti. Pitäs ehkä vähän edes yrittää seurata maailmanmenoa.

Enpä olisi uskonut että musta tulee sellainen äiti, jonka ajatukset keskittyy ainoastaan lapseen. Kyllä mä luulin että mun aivokapasiteetista riittäisi muuhunkin! Mutta eipä tunnu riittävän. Vaikka kai se on aika luonnollista? Että äiti keskittyy rauhassa lapseen, kasvaa äidiksi. Antaa lapselle kaikkensa. Sen mä olen ainakin tehnyt. Äitiys on mulle maailman suurin kunniatehtävä, kai se pitääkin ottaa tosissaan.

Mä muutuin lopulta, ihan omasta tahdostani. Itseni ja tyttäreni vuoksi.

23. toukokuuta 2012

Onnentunteita

Jospa hieman iloisemmin tänään, onhan tämä elämä suurimmaksi osaksi kuitenkin ihanaa! Vähän harmittaa, kun noin purkauduin edellisessä tekstissäni, mutta sehän blogin tarkoitus kai on? Jakaa ilot ja surut. Kyllä mä jälkeenpäin mietin haluanko todella kertoa elämästäni noin paljon, mutta väliäkö sillä. Jatketaan siis tästä, iloisemmissa merkeissä.

Tänään vietettiin ihana päivä, täydellinen se olisi ollut jos isi olisi ollut mukana. Käveltiin pitkä lenkki (ai mun jalat,ballerinat ei sovi lenkkeilyyn..) ja jäätiin sen jälkeen pihalle touhuamaan. Siiri sai ensikosketuksensa ruohoon ja kukkasiin. Jännittävää, mukavaa, hauskaa! Vakavana tunnusteli nurtsia, ihmetteli ja repi, maistaakin yritti mutta siinä vaiheessa äiti meni väliin ;) Laitoin harson tytön alle suojaksi jottei valkoiset housut vaihtaisi väriä, en tajunnut että kyllä tuo varmasti nurtsillakin ryömii, blondi mama. 


Rattaat otettu käyttöön, tyttö tykkää!
Pysyi hereillä koko lenkin ja tutki maisemia:)








On meillä vaan maailman ihanin tytär! Musta on mahtavaa että pieni on niin utelias ja rohkea, kaikki uusi on kiinnostavaa ja tutkimisen arvoista. Kai kaikki lapset sellaisia on, sitä vaan arvostaa omassa lapsessaan aivan kaikkea. Musta on esimerkiksi upeaa että tyttö myös kiukuttelee ja kertoo mitä haluaa ja mitä ei, hah, katsotaan kuinka paljon sitä arvostetaan muutaman vuoden päästä. 

Vielä puolen vuoden jälkeenkin saan päivittäin aivan uskomattoman vahvoja onnenryöpsähdyksiä. Uskomatonta, miten tämä kauan kaivattu lapsi on nyt tässä! Oma pieni tyttäreni, hän todella on minun, meidän. Miten joku voikaan olla niin kaunis, niin persoonallinen, niin rakastettava. Ja niin täynnä iloa ja elämää! Sitä hän on tuonut mukanaan, iloa ja elämää, elämäniloa. En voisi olla onnellisempi. 


Lelulaatikko keksitty!

Rakkaus

Jos mä vähän tota kameraa testaisin..

Mä olisin halunnu mennä isin mukaan!

Luin aiemmin tänään Leijonaemojen blogia (http://leijonaemojenblogi.wordpress.com/).
Ymmärsin, että saan myös olla todella onnellinen siitä että lapseni on terve. Ainahan siitä puhutaan sivulauseissa, kuten "ihan sama onko tyttö vai poika, kunhan on terve". Mutta ajatteleeko sitä kuitenkaan kunnolla. Ei kai sitä osaa, ennen kuin se tilanne tulee vastaan itselle. En osaa edes kuvitella millaista olisi jos joutuisi taistelemaan jotakin sairautta vastaan, viettää päivänsä sairaalassa lapsen rinnalla, katsoa pienen ihmisen kärsimystä. Mistä saisi ne voimat, joiden avulla jaksaisi? Jaksaisinko minä? Mun sydän särkyy jo kun toinen tekee hampaita ja itkee niiden vuoksi. Joten kaiken muun lisäksi aion vastedes olla myös aidosti onnellinen siitä, että lapseni on terve. Arvostaa ja vaalia hänen terveyttään.