Sirpaleista koottu

Mun kirjavalinnat on huonoja (liian mukaansatempaavia) iltalukemiseksi. Pahinta on, että usein kirjoja lukiessa alan miettiä omaa elämääni. Ihan pikkujutuista saattaa tulla mieleen jotain mikä koskettaa itseä, ehkä vain hipaisee, mutta leviää ja paisuu kun sitä alkaa ajatella. Kuten nyt. Kirjoittaminen tekee hyvää, se on kuin itsensä terapiointia. Ajatukset saa järkevään muotoon.

Kun kirjan päähenkilö hurahtaa joogaan, mietin että tuleeko mustakin sellainen keski-ikäinen hurahtaja, siskot on vähän sellaisia. (Anteeksi, ehkä luette tätä.) Mietin, kuinka huonosti siskoni oikeastaan tunnenkaan, eikö omat sisarukset tulisi tuntea vähän paremmin? Entä omat vanhemmat, miksi se lapsuusajan läheisyys on kadonnut? Siirin myötä meidän välit on taas lähentyneet, mutta oli ne aika etäiset ennen. Ehkä musta vähän tuntuu siltä, etten tunne omia vanhempianikaan enää.
Ajatus karkailee, mietin vanhempieni sanoja "Mikä kiire teillä on muuttaa yhteen? Mennä kihloihin? Ostaa omakotitalo?" Raskautta eivät sentään kyseenalaistaneet. Mutta niin, mikä kiire meillä on ollut? Voiko kaikki johtua siitä, että mä halusin jotain omaa? Halusin oman perheen, oman kodin. Biologisen siteen. Halusin valmistella elämäni lapselleni? Halusin sitoutua jo nuorena, jotta saisin ikioman perheen? Jotta voisin tarjota lapselleni aivan erilaisen lapsuuden kuin mulla on ollut. Lapsuuden, jossa suurin murhe on lelun rikkoutuminen tai pahanmakuinen ruoka. Jotta voisin tuntua kuuluvani johonkin, olla osa jotakin.
Kyllähän mun sijaisperhe on ollut mulle oikea perhe. Ainoa oikea. Lapsena ihmettelin, miksei mun nimeä lukenut sukututkimuksessa, kuuluinhan sukuun ja perheeseen. Mutta vuosien varrella kun tietoisuus omasta itsestä ja ympäristöstä on vahvistunut, olen lopulta ymmärtänyt ettei sijaisperhe kaikesta rakkaudesta ja huolenpidosta huolimatta ole ihan sama asia kuin tavallinen biologinen perhe. Kyllä mä jo muksuna ymmärsin, miksei se nimi siinä tutkimuksessa ollut, silti petyin. Ehkä nyt on jo aika myöntää nämä asiat itselleen, vaikka pistääkin itkettämään. Mun sijaisvanhemmat, mamma ja pappa, on koonneet mut sirpaleista. Ja kun mut on rikottu uudestaan, he parsivat mut jälleen kasaan. Muutama särö jäänyt paikkaamatta, ne taitaa olla niitä jotka vain itse voin parantaa.
Mä olen aina ollut sitä mieltä, etten ole katkera biologiselle äidilleni joka ei mua pystynyt hoitamaan. Ehkä mä kuitenkin vähän olen. Se pieni lapsi mun sisällä huutaa, että kuinka tunteeton ihminen on jos luopuu omasta lapsestaan. Aikuinen minäni toki ymmärtää syyt. Ja kun äiti jätti mut toisen kerran ollessani raskaana, olisin voinut kuristaa sen. Aikuinen minäni järkeili asiat fiksusti, äitiä vaan pelottaa se, että tulen näkemään asiat eri tavoin lapsen synnyttyä. Hän tietää, että mä en koskaan jättäisi lastani, en koskaan pistäisi mitään muuta, omia tai muiden tarpeita lapseni edelle kuten hän on tehnyt koko elämänsä. Kun hän sitten kännissä/krapulassa soitti ja pyysi anteeksi, tarviiko meidän hei tapella. Treffattiin, sai nähdä lapsenlapsensa ja mä olin tyytyväinen kun oltiin sovussa. Siihen se kiinnostus taas lopahti, kuulin jopa serkultani kuinka äiti oli kertonut, ettei häntä meidän asiat kiinnosta. Se oli isku päin kasvoja, kiitos vaan ihan vitusti koko tästä elämästä, olisit ämmä tehnyt abortin ni olis helpompaa. Aikuinen minäni sanoo, että parempi näin, tyttärelläni on jo maailman ihanimmat isovanhemmat. Joskus vaan on helpompi olla olematta järkevä ja kirota koko maailma syvimpään helvettiin.
Mä olen meidän suhteessa ollut aina se, joka antaa anteeksi. Hoivaa ja lohduttaa, kuuntelee ja neuvoo. Mä olin 14-vuotiaasta lähtien se, jolle saattoi soittaa kun elämä meni perseelleen, muhun se saattoi upottaa kaikki murheensa. Mä olen aina yrittänyt ymmärtää, miksi äiti tekee noin. Aina järkeillyt sen tekemiset ja sanomiset jotenkin, ettei tarvitsis myöntää itselle sitä ettei se oikeesti välitä muusta kuin itsestään. Mä oon meidän suhteessa ollut se äitihahmo, kaikki oli vähän nurinpäin. Tavallaan on helpottavaa, kun ei tarvitse olla yhteydessä. Ei tarvitse kuunnella niitä kaikkia sepustuksia hulluista naapurin ämmistä ja miesten eksistä. Silti mä kaipaan sitä ihan sydämeni pohjasta. Mä vihaan sen sanoja ja tekoja, mutta rakastan ihmistä. Tai ehkä vaan ajatusta siitä, ajatusta äidistä. Miten biologinen side voi olla niin vahva?
Mamma on monesti ihmetellyt, miksi tunnun välittävän enemmän äidistä ja niistä muista jotka vain ottaa eikä anna takaisin mitään, kuin tästä perheestä. Niinpä. Pidän kai perhettäni itsestäänselvyytenä, luulen ettei niitä ihmissuhteita tarvitse huoltaa. Ehkä huolehtiminen biologisesta perheestä, se loputon auttaminen on ollut mun tapa yrittää saada ne välittämään musta. Ettei äiti taas jättäisi. Mamman ja pappan ja siskojen kanssa mun ei ole tarvinnut murehtia siitä, oon voinu luottaa siihen että ne on siinä, tapahtuipa mitä tahansa, käyttäydyin sitten kuinka tyhmästi vain. Ehkä suhde mun perheeseen ei olekaan niin huono mitä aiemmin ajattelin? Mutta ehkä silti pitäisi muistaa ylläpitää sitä suhdetta.

Vielä mä liimaan loputkin palaset kohdalleen ja korjaan viimeisetkin säröt. Mulla on ihana perhe, ihana mies, ihana tytär, ystäviä, jotka auttaa. Heidän vuokseen jaksan yrittää. Ja toki myös itseni vuoksi, elämänhaluni on niin valtava, ja vielä joskus aion elää murehtimatta näitä asioita.

"Tyttö tänään sinä tahdot lentää
Vaikkei voimat riitä hymyynkään
Sirpaleista koottu on se hahmo
Hahmo jonka peilissäsi näät"
Kristiina Wheeler

Tällä kertaa en aio lukea kirjoittamaani tekstiä läpi ennen sen julkaisua, koska haluan sen lukevan tässä niinkuin se mieleni sopukoista tuli. Jos lukisin, muuttaisin ja poistaisin asioita. Pahoittelen, jollei tekstistä ymmärrä mitään, jos se on sekavaa. Se tuli suoraan sydämestä.