Ei ole helppoa olla hyvä äiti. Tai ainakaan uskoa olevansa hyvä, luottaa itseensä äitinä. Tulee antaa paljon virikkeitä, muttei liikaa. Tulee kannustaa oppimaan, muttei patistaa. Tulee antaa lapselle tilaa kehittyä ja kasvaa, tutkia ja kokeilla, muttei liian vapaasti kuitenkaan. Tulee ruokkia monipuolisesti, antaa pohja hyville ruokailutottumuksille.
Tällä hetkellä mun suurin stressi liittyy juurikin ruokaan. Kun ei käytä vauvanruokahyllyjen valmiita soseita, pitää itse keksiä (ja muistaa) mitä seuraavaksi lisää ruokavalioon. Oikeissa mittasuhteissa. Vauvan tulee syödä sitä ja tätä siihen ja siihen ikään mennessä. Meinasin saada slaagin kun luin (googletus pannaan..) että Siirin ikäisen tulee jo syödä viljoja. Tajusin kuitenkin että riisi ja maissi kuuluvat viljoihin, ennen kuin aloin lyömään päätäni seinään. Seuraavaksi aion paneutua sormiruokailuun ja tuoresoseisiin. Ehkä tästä vielä selvitään, ja opitaan koko perhe syömään terveellisesti ja monipuolisesti.
Toinen stressinaihe on vierastus. Tai oikeastaan sen puuttuminen. Ainoa merkki vierastamisesta on se, ettei kaikille ihmisille enää hymyillä samantien. Olenko pilannut lapseni tulevaisuuden, kuinka huono äiti oikein olen? Kaikkialla toitotetaan, kuinka tärkeä osa kehitystä vierastaminen on: se kertoo hyvästä kiintymyssuhteesta lähimpiin hoitajiin. Jotenkin mun on kuitenkin vaikea uskoa, että meidän välinen kiintymyssuhteemme olis huono! Mä olen aina tarvittaessa paikalla, lohdutan ja paijaan, sylittelen, pusuttelen ja halailen. Koskaan ei Siirin ole tarvinnut surkutella yksin. Ja ainakin olen yrittänyt aina ymmärtää hänen tarpeitaan, vaikka välillä onkin meinannut mennä metsään.
Nyt kun tätä kirjoitan, tuli mieleen eräs seikka. En koskaan törkkää Siiriä tuntemattoman ihmisen syliin, vaan hän saa ensin tutustua uusiin kasvoihin mun sylistä, turvasta. Voisiko tuollainen vaikuttaa positiivisesti vauvan suhtautumiseen vieraita ihmisiä kohtaan? Varsinkin kun hän on rohkea tyttö, luonteeltaan ja tempperamentiltaan sellainen. Ehkei hän koskaan tulekaan vierastamaan tämän enempää, ja ehkei se olekaan huono juttu? En tiedä.
Nyt kun tätä kirjoitan, tuli mieleen eräs seikka. En koskaan törkkää Siiriä tuntemattoman ihmisen syliin, vaan hän saa ensin tutustua uusiin kasvoihin mun sylistä, turvasta. Voisiko tuollainen vaikuttaa positiivisesti vauvan suhtautumiseen vieraita ihmisiä kohtaan? Varsinkin kun hän on rohkea tyttö, luonteeltaan ja tempperamentiltaan sellainen. Ehkei hän koskaan tulekaan vierastamaan tämän enempää, ja ehkei se olekaan huono juttu? En tiedä.
Ja vielä kolmas (lupaan että viimeinen) asia. Puhunko Siirille tarpeeksi? Laulan vuorokauden ympäri, mutta kuuleeko hän tarpeeksi tavallista puhetta? Pitäisikö lukea enemmän kirjoja?
Kannustan ja kehun paljon, kun oppii jotain uutta ja tekee asioita hienosti, mutta autanko häntä tarpeeksi kehittymään, annanko kehitykselle tilaa? Luin esimerkiksi, ettei vauva opi istumaan, jos häntä aina tuetaan.
Ollaan kovia touhuamaan, virikkeitä ja toimintaa on paljon. Onko liikaa? Väsytänkö lapseni turhaan? Pitäisikö hänen saada touhuta itsekseen enemmän? Vaikka kyllähän ryömii ja tutkii paikkoja paljon itsekseen. Mutta silti?
Okei, tossa oli jo monta asiaa.
Kannustan ja kehun paljon, kun oppii jotain uutta ja tekee asioita hienosti, mutta autanko häntä tarpeeksi kehittymään, annanko kehitykselle tilaa? Luin esimerkiksi, ettei vauva opi istumaan, jos häntä aina tuetaan.
Ollaan kovia touhuamaan, virikkeitä ja toimintaa on paljon. Onko liikaa? Väsytänkö lapseni turhaan? Pitäisikö hänen saada touhuta itsekseen enemmän? Vaikka kyllähän ryömii ja tutkii paikkoja paljon itsekseen. Mutta silti?
Okei, tossa oli jo monta asiaa.
Jos oikein miettisi, listaa vois varmasti jatkaa loputtomiin. Mistä saan voimaa uskoa itseeni? Äitiys ei todellakaan ole tullut multa luonnostaan. Tai no osittain on. Rakkaus, hellyys, kannustaminen ja kehuminen tulee luonnostaan. Kaiken muun olen lukenut kirjoista tai netistä. Miten vanhemmat kasvattivat lapsiaan 50 vuotta sitten kun ei ollut nettiä? Ihmisiä näistäkin lapsista tuli, ilman sen suurempaa stressiä. Kuka kertoisi mulle, mistä saan sen luoton itseeni? Välillä on päiviä ja hetkiä jolloin tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, eikä mikään ole sen kamalampaa. Haluan uskoa olevani maailman paras äiti lapselleni. Mutta miten?
Pakko sanoa ihan heti, että lopeta tuo stressaaminen! Löysin blogisi sattumalta ja päätin vähän lueskella. Lueskeluni jälkeen, vaikka en tunne sinua, huomasin että olet aika miettivä ja pohdiskeleva ihminen! Mutta myöskään, en ole koskaan tavannut tälläistä äitiä kuin sinä. Itselleni tuli heti hirveä tunne että olenko MINÄ sitten huono äiti, kun en mieti noin paljon kaikkia asioita?! Meillä ei olla koskaa stressattu lapsen ruokamääristä, mitä hän syö ja koska, ja noita lappulippusija on vaikka kuinka paljon missä lukee kuinka paljon, minkä ikäisen lapsen pitäisi syödä ja saada ravinnoksi. Ja tuo vierastus, mielestäni se on vain hyvä asia että lapsesi ei vierasta! Koska sitten kun aika koittaa jos viet lapsesi esim päivähoitoon, eise ole niin tuskallista sinulle, koska lapsesi luottaa täteihin siellä hoidossa, eikä vierasta ja itke äidin syliin, ja omasta mielestäni ne lapset jotka vierastaa ihmisiä ovat olleet liian paljon vain äidin kanssa, silloin äidinkin on todella vaikeaa saada omaa aikaa esim, hetken suihkussa käymiseen koska lapsi itkee "kuolemaa", koska ei ole tottunut muihin kuin äitiin! Ja tuokin, kannattaa muistaa että jokainen lapsi on yksilö! ja jokainen lapsi kehittyy omalla tavallaan ja ajallaan, uskon että luet ja leikit lapsesi kanssa juuri tarpeeksi! Turha stressata moisestakaan! onhan se hyvä kiinnittää asioihin huomiota ja puhua niistä asioista jotka askarruttaa mieltä, mutta kyllä mekin ollaan fiksuiksi äideiksi kasvettu, ilman mitään ihmeellisiä lappulippusia missä lukee mitä tehdä ja milloin, mitä syöttää ja kuinka paljon. Joten luota itseesi ja omaan arviointi kykyysi äitinä! maalaisjärkeä käyttäen! ja ennenkaikkea LOPETA tuo turha stressaaminen! =)
VastaaPoista-Lapsi katraan Äiti, Teresa-
ja sanon vielä tuon että ei kannata ottaa lasta heti syliin, jos hän on yrittänyt istua itse ja sitten kupsahtanut selälleen ja alkanut itkeä, koska silloin hän oppii kun äiti ottaa syliin ja voivottelee että silloin tapahtui jotain pahaa, eikä lapsi ukalla oppia uutta, koska pelkää satuttavansa itsensä uudestaan. Kannattaa heti tapahtuman jälkeen, ottaa lapsen huomio, korkealla kimeällä äänellä ja sanoa "voi voi, äkkiä takaisin ylös" " Ei sattunut" "nopsaa nopsaa ylös vain uudelleen" Kun lapsi kuulee iloisen äidin äänen ja naurun oppii hän ymmärtämään että joskus sattuu ja tapahtuu, eikä se ole vaarallista, ja hän uskaltaa kokeilla uudestaan! ei kannata ohjailla lasta liikaa, vaan antaa hänen itse tutkiskella asioita ja nousta ylös seisomaan, iloinen kehuminen ei koskaan ole pahasta =)
VastaaPoistaTeresa-
Tulipa hyvä mieli lukiessani kommenttejasi! Muistan kun raskausaikana puhuin neukun kanssa siitä miten tarkka ja stressaava ihminen olen, hän teki hyvän huomion: "Jo se että tiedostat asian, on askel parempaan." Tämän olen yrittänyt muistaa kaikissa tilanteissa, aina kun stressaan jostain.
PoistaJa mitä jälkimmäiseen kommenttiisi tulee, tuossa olen hyvä, ja tiedostan sen jopa itsekin! Kun tyttö kopsauttaa päänsä lattiaan kierähtäessään selälleen, taputan ja huudan JEEEEE ja voi että kuinka hauskaa meillä molemmilla on!
Kiitos sanoistasi! Saija