Hyvä, huono, keskinkertainen?

Ei ole helppoa olla hyvä äiti. Tai ainakaan uskoa olevansa hyvä, luottaa itseensä äitinä. Tulee antaa paljon virikkeitä, muttei liikaa. Tulee kannustaa oppimaan, muttei patistaa. Tulee antaa lapselle tilaa kehittyä ja kasvaa, tutkia ja kokeilla, muttei liian vapaasti kuitenkaan. Tulee ruokkia monipuolisesti, antaa pohja hyville ruokailutottumuksille.

Tällä hetkellä mun suurin stressi liittyy juurikin ruokaan. Kun ei käytä vauvanruokahyllyjen valmiita soseita, pitää itse keksiä (ja muistaa) mitä seuraavaksi lisää ruokavalioon. Oikeissa mittasuhteissa. Vauvan tulee syödä sitä ja tätä siihen ja siihen ikään mennessä. Meinasin saada slaagin kun luin (googletus pannaan..) että Siirin ikäisen tulee jo syödä viljoja. Tajusin kuitenkin että riisi ja maissi kuuluvat viljoihin, ennen kuin aloin lyömään päätäni seinään. Seuraavaksi aion paneutua sormiruokailuun ja tuoresoseisiin. Ehkä tästä vielä selvitään, ja opitaan koko perhe syömään terveellisesti ja monipuolisesti. 

Toinen stressinaihe on vierastus. Tai oikeastaan sen puuttuminen. Ainoa merkki vierastamisesta on se, ettei kaikille ihmisille enää hymyillä samantien. Olenko pilannut lapseni tulevaisuuden, kuinka huono äiti oikein olen? Kaikkialla toitotetaan, kuinka tärkeä osa kehitystä vierastaminen on: se kertoo hyvästä kiintymyssuhteesta lähimpiin hoitajiin. Jotenkin mun on kuitenkin vaikea uskoa, että meidän välinen kiintymyssuhteemme olis huono! Mä olen aina tarvittaessa paikalla, lohdutan ja paijaan, sylittelen, pusuttelen ja halailen. Koskaan ei Siirin ole tarvinnut surkutella yksin. Ja ainakin olen yrittänyt aina ymmärtää hänen tarpeitaan, vaikka välillä onkin meinannut mennä metsään.
Nyt kun tätä kirjoitan, tuli mieleen eräs seikka. En koskaan törkkää Siiriä tuntemattoman ihmisen syliin, vaan hän saa ensin tutustua uusiin kasvoihin mun sylistä, turvasta. Voisiko tuollainen vaikuttaa positiivisesti vauvan suhtautumiseen vieraita ihmisiä kohtaan? Varsinkin kun hän on rohkea tyttö, luonteeltaan ja tempperamentiltaan sellainen. Ehkei hän koskaan tulekaan vierastamaan tämän enempää, ja ehkei se olekaan huono juttu? En tiedä. 

Ja vielä kolmas (lupaan että viimeinen) asia. Puhunko Siirille tarpeeksi? Laulan vuorokauden ympäri, mutta kuuleeko hän tarpeeksi tavallista puhetta? Pitäisikö lukea enemmän kirjoja?
Kannustan ja kehun paljon, kun oppii jotain uutta ja tekee asioita hienosti, mutta autanko häntä tarpeeksi kehittymään, annanko kehitykselle tilaa? Luin esimerkiksi, ettei vauva opi istumaan, jos häntä aina tuetaan.
Ollaan kovia touhuamaan, virikkeitä ja toimintaa on paljon. Onko liikaa? Väsytänkö lapseni turhaan? Pitäisikö hänen saada touhuta itsekseen enemmän? Vaikka kyllähän ryömii ja tutkii paikkoja paljon itsekseen. Mutta silti?
Okei, tossa oli jo monta asiaa. 

Jos oikein miettisi, listaa vois varmasti jatkaa loputtomiin. Mistä saan voimaa uskoa itseeni? Äitiys ei todellakaan ole tullut multa luonnostaan. Tai no osittain on. Rakkaus, hellyys, kannustaminen ja kehuminen tulee luonnostaan. Kaiken muun olen lukenut kirjoista tai netistä. Miten vanhemmat kasvattivat lapsiaan 50 vuotta sitten kun ei ollut nettiä? Ihmisiä näistäkin lapsista tuli, ilman sen suurempaa stressiä. Kuka kertoisi mulle, mistä saan sen luoton itseeni? Välillä on päiviä ja hetkiä jolloin tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, eikä mikään ole sen kamalampaa. Haluan uskoa olevani maailman paras äiti lapselleni. Mutta miten? 

Minähän en sitten muutu

Ennen Siiriä olin ahkera meikkaaja. Siis todella ahkera. Kävin aina aamuisin suihkussa, meikkasin ja laitoin hiukset, vaikken olisi edes ollut lähdössä mihinkään. Luulin elämän jatkuvan niin, taisin olla hieman naivi. En ole koskaan ollut niin likainen ja zombin näköinen kuin nämä viimeiset kuusi kuukautta! Ja mikä yllättävintä, se on mulle ihan ok. Hyvin voin mennä lenkille ilman meikkiä. Ja lähikauppaan. Ei olisi koskaan onnistunut aiemmin.

En todellakaan tiennyt, miten elämä muuttuisi lapsen myötä. En olisi uskonut, että mun sosiaalinen elämä tulisi olemaan riippuvainen facebookista. Tai että kaikki joihin pidän yhteyttä, olisi äitejä. Kaikki pyörii lapsen ympärillä! Ja se on mulle enemmän kuin ok. On ollut erittäin arvokasta saada vaihtaa kuulumisia, vinkkejä, ajatuksia muiden äitien kanssa, varsinkin niiden joiden lapset on samanikäisiä kuin Siiri. Ihanaa kun joku jaksaa kuunnella ja puhua vain lapsista. Ja kuinka paljon sitä puhetta heistä riittääkään, loputtomiin vähintään. Mikään muu ei oikein jaksa kiinnostaakaan.

Mä olen puolen vuoden aikana katsonut uutiset tv:stä kaksi (?) kertaa, silloinkin puolella silmällä. Mulla ei rehellisesti sanottuna ole aavistustakaan mitä maailmassa tapahtuu. Suomi ei voittanut jääkiekon maailmanmestaruutta, eikä myöskään Euroviisuja. Ei päässyt kummassakaan edes finaaliin. Siinä taitaa olla mun tiedot tästä hetkestä? No joo, presidentti (jolla muuten on koira!) vaihtui ja Kreikalla menee edelleen huonosti. Pitäs ehkä vähän edes yrittää seurata maailmanmenoa.

Enpä olisi uskonut että musta tulee sellainen äiti, jonka ajatukset keskittyy ainoastaan lapseen. Kyllä mä luulin että mun aivokapasiteetista riittäisi muuhunkin! Mutta eipä tunnu riittävän. Vaikka kai se on aika luonnollista? Että äiti keskittyy rauhassa lapseen, kasvaa äidiksi. Antaa lapselle kaikkensa. Sen mä olen ainakin tehnyt. Äitiys on mulle maailman suurin kunniatehtävä, kai se pitääkin ottaa tosissaan.

Mä muutuin lopulta, ihan omasta tahdostani. Itseni ja tyttäreni vuoksi.

Onnentunteita

Jospa hieman iloisemmin tänään, onhan tämä elämä suurimmaksi osaksi kuitenkin ihanaa! Vähän harmittaa, kun noin purkauduin edellisessä tekstissäni, mutta sehän blogin tarkoitus kai on? Jakaa ilot ja surut. Kyllä mä jälkeenpäin mietin haluanko todella kertoa elämästäni noin paljon, mutta väliäkö sillä. Jatketaan siis tästä, iloisemmissa merkeissä.

Tänään vietettiin ihana päivä, täydellinen se olisi ollut jos isi olisi ollut mukana. Käveltiin pitkä lenkki (ai mun jalat,ballerinat ei sovi lenkkeilyyn..) ja jäätiin sen jälkeen pihalle touhuamaan. Siiri sai ensikosketuksensa ruohoon ja kukkasiin. Jännittävää, mukavaa, hauskaa! Vakavana tunnusteli nurtsia, ihmetteli ja repi, maistaakin yritti mutta siinä vaiheessa äiti meni väliin ;) Laitoin harson tytön alle suojaksi jottei valkoiset housut vaihtaisi väriä, en tajunnut että kyllä tuo varmasti nurtsillakin ryömii, blondi mama. 

Rattaat otettu käyttöön, tyttö tykkää!
Pysyi hereillä koko lenkin ja tutki maisemia:)

On meillä vaan maailman ihanin tytär! Musta on mahtavaa että pieni on niin utelias ja rohkea, kaikki uusi on kiinnostavaa ja tutkimisen arvoista. Kai kaikki lapset sellaisia on, sitä vaan arvostaa omassa lapsessaan aivan kaikkea. Musta on esimerkiksi upeaa että tyttö myös kiukuttelee ja kertoo mitä haluaa ja mitä ei, hah, katsotaan kuinka paljon sitä arvostetaan muutaman vuoden päästä. 

Vielä puolen vuoden jälkeenkin saan päivittäin aivan uskomattoman vahvoja onnenryöpsähdyksiä. Uskomatonta, miten tämä kauan kaivattu lapsi on nyt tässä! Oma pieni tyttäreni, hän todella on minun, meidän. Miten joku voikaan olla niin kaunis, niin persoonallinen, niin rakastettava. Ja niin täynnä iloa ja elämää! Sitä hän on tuonut mukanaan, iloa ja elämää, elämäniloa. En voisi olla onnellisempi. 

Lelulaatikko keksitty!

Rakkaus ♥

Jos mä vähän tota kameraa testaisin..

Mä olisin halunnu mennä isin mukaan!

Luin aiemmin tänään Leijonaemojen blogia (http://leijonaemojenblogi.wordpress.com/).
Ymmärsin, että saan myös olla todella onnellinen siitä että lapseni on terve. Ainahan siitä puhutaan sivulauseissa, kuten "ihan sama onko tyttö vai poika, kunhan on terve". Mutta ajatteleeko sitä kuitenkaan kunnolla. Ei kai sitä osaa, ennen kuin se tilanne tulee vastaan itselle. En osaa edes kuvitella millaista olisi jos joutuisi taistelemaan jotakin sairautta vastaan, viettää päivänsä sairaalassa lapsen rinnalla, katsoa pienen ihmisen kärsimystä. Mistä saisi ne voimat, joiden avulla jaksaisi? Jaksaisinko minä? Mun sydän särkyy jo kun toinen tekee hampaita ja itkee niiden vuoksi. Joten kaiken muun lisäksi aion vastedes olla myös aidosti onnellinen siitä, että lapseni on terve. Arvostaa ja vaalia hänen terveyttään.

Sirpaleista koottu

Mun kirjavalinnat on huonoja (liian mukaansatempaavia) iltalukemiseksi. Pahinta on, että usein kirjoja lukiessa alan miettiä omaa elämääni. Ihan pikkujutuista saattaa tulla mieleen jotain mikä koskettaa itseä, ehkä vain hipaisee, mutta leviää ja paisuu kun sitä alkaa ajatella. Kuten nyt. Kirjoittaminen tekee hyvää, se on kuin itsensä terapiointia. Ajatukset saa järkevään muotoon.

Kun kirjan päähenkilö hurahtaa joogaan, mietin että tuleeko mustakin sellainen keski-ikäinen hurahtaja, siskot on vähän sellaisia. (Anteeksi, ehkä luette tätä.) Mietin, kuinka huonosti siskoni oikeastaan tunnenkaan, eikö omat sisarukset tulisi tuntea vähän paremmin? Entä omat vanhemmat, miksi se lapsuusajan läheisyys on kadonnut? Siirin myötä meidän välit on taas lähentyneet, mutta oli ne aika etäiset ennen. Ehkä musta vähän tuntuu siltä, etten tunne omia vanhempianikaan enää.
Ajatus karkailee, mietin vanhempieni sanoja "Mikä kiire teillä on muuttaa yhteen? Mennä kihloihin? Ostaa omakotitalo?" Raskautta eivät sentään kyseenalaistaneet. Mutta niin, mikä kiire meillä on ollut? Voiko kaikki johtua siitä, että mä halusin jotain omaa? Halusin oman perheen, oman kodin. Biologisen siteen. Halusin valmistella elämäni lapselleni? Halusin sitoutua jo nuorena, jotta saisin ikioman perheen? Jotta voisin tarjota lapselleni aivan erilaisen lapsuuden kuin mulla on ollut. Lapsuuden, jossa suurin murhe on lelun rikkoutuminen tai pahanmakuinen ruoka. Jotta voisin tuntua kuuluvani johonkin, olla osa jotakin.
Kyllähän mun sijaisperhe on ollut mulle oikea perhe. Ainoa oikea. Lapsena ihmettelin, miksei mun nimeä lukenut sukututkimuksessa, kuuluinhan sukuun ja perheeseen. Mutta vuosien varrella kun tietoisuus omasta itsestä ja ympäristöstä on vahvistunut, olen lopulta ymmärtänyt ettei sijaisperhe kaikesta rakkaudesta ja huolenpidosta huolimatta ole ihan sama asia kuin tavallinen biologinen perhe. Kyllä mä jo muksuna ymmärsin, miksei se nimi siinä tutkimuksessa ollut, silti petyin. Ehkä nyt on jo aika myöntää nämä asiat itselleen, vaikka pistääkin itkettämään. Mun sijaisvanhemmat, mamma ja pappa, on koonneet mut sirpaleista. Ja kun mut on rikottu uudestaan, he parsivat mut jälleen kasaan. Muutama särö jäänyt paikkaamatta, ne taitaa olla niitä jotka vain itse voin parantaa.
Mä olen aina ollut sitä mieltä, etten ole katkera biologiselle äidilleni joka ei mua pystynyt hoitamaan. Ehkä mä kuitenkin vähän olen. Se pieni lapsi mun sisällä huutaa, että kuinka tunteeton ihminen on jos luopuu omasta lapsestaan. Aikuinen minäni toki ymmärtää syyt. Ja kun äiti jätti mut toisen kerran ollessani raskaana, olisin voinut kuristaa sen. Aikuinen minäni järkeili asiat fiksusti, äitiä vaan pelottaa se, että tulen näkemään asiat eri tavoin lapsen synnyttyä. Hän tietää, että mä en koskaan jättäisi lastani, en koskaan pistäisi mitään muuta, omia tai muiden tarpeita lapseni edelle kuten hän on tehnyt koko elämänsä. Kun hän sitten kännissä/krapulassa soitti ja pyysi anteeksi, tarviiko meidän hei tapella. Treffattiin, sai nähdä lapsenlapsensa ja mä olin tyytyväinen kun oltiin sovussa. Siihen se kiinnostus taas lopahti, kuulin jopa serkultani kuinka äiti oli kertonut, ettei häntä meidän asiat kiinnosta. Se oli isku päin kasvoja, kiitos vaan ihan vitusti koko tästä elämästä, olisit ämmä tehnyt abortin ni olis helpompaa. Aikuinen minäni sanoo, että parempi näin, tyttärelläni on jo maailman ihanimmat isovanhemmat. Joskus vaan on helpompi olla olematta järkevä ja kirota koko maailma syvimpään helvettiin.
Mä olen meidän suhteessa ollut aina se, joka antaa anteeksi. Hoivaa ja lohduttaa, kuuntelee ja neuvoo. Mä olin 14-vuotiaasta lähtien se, jolle saattoi soittaa kun elämä meni perseelleen, muhun se saattoi upottaa kaikki murheensa. Mä olen aina yrittänyt ymmärtää, miksi äiti tekee noin. Aina järkeillyt sen tekemiset ja sanomiset jotenkin, ettei tarvitsis myöntää itselle sitä ettei se oikeesti välitä muusta kuin itsestään. Mä oon meidän suhteessa ollut se äitihahmo, kaikki oli vähän nurinpäin. Tavallaan on helpottavaa, kun ei tarvitse olla yhteydessä. Ei tarvitse kuunnella niitä kaikkia sepustuksia hulluista naapurin ämmistä ja miesten eksistä. Silti mä kaipaan sitä ihan sydämeni pohjasta. Mä vihaan sen sanoja ja tekoja, mutta rakastan ihmistä. Tai ehkä vaan ajatusta siitä, ajatusta äidistä. Miten biologinen side voi olla niin vahva?
Mamma on monesti ihmetellyt, miksi tunnun välittävän enemmän äidistä ja niistä muista jotka vain ottaa eikä anna takaisin mitään, kuin tästä perheestä. Niinpä. Pidän kai perhettäni itsestäänselvyytenä, luulen ettei niitä ihmissuhteita tarvitse huoltaa. Ehkä huolehtiminen biologisesta perheestä, se loputon auttaminen on ollut mun tapa yrittää saada ne välittämään musta. Ettei äiti taas jättäisi. Mamman ja pappan ja siskojen kanssa mun ei ole tarvinnut murehtia siitä, oon voinu luottaa siihen että ne on siinä, tapahtuipa mitä tahansa, käyttäydyin sitten kuinka tyhmästi vain. Ehkä suhde mun perheeseen ei olekaan niin huono mitä aiemmin ajattelin? Mutta ehkä silti pitäisi muistaa ylläpitää sitä suhdetta.

Vielä mä liimaan loputkin palaset kohdalleen ja korjaan viimeisetkin säröt. Mulla on ihana perhe, ihana mies, ihana tytär, ystäviä, jotka auttaa. Heidän vuokseen jaksan yrittää. Ja toki myös itseni vuoksi, elämänhaluni on niin valtava, ja vielä joskus aion elää murehtimatta näitä asioita.

"Tyttö tänään sinä tahdot lentää
Vaikkei voimat riitä hymyynkään
Sirpaleista koottu on se hahmo
Hahmo jonka peilissäsi näät"
Kristiina Wheeler

Tällä kertaa en aio lukea kirjoittamaani tekstiä läpi ennen sen julkaisua, koska haluan sen lukevan tässä niinkuin se mieleni sopukoista tuli. Jos lukisin, muuttaisin ja poistaisin asioita. Pahoittelen, jollei tekstistä ymmärrä mitään, jos se on sekavaa. Se tuli suoraan sydämestä.

Hyvän mielen haaste

Kiitos Cia :)

Sain hyvän mielen haasteen, jossa tulisi kertoa 10 asiaa jotka tuovat minulle hyvän mielen.

Hyvän mielen minulle tuovat:

1.  Tyttäreni hymy aamuisin herätessä.
2.  Kovaa vauhtia vihertyvä luonto ja lämpenevä ilma.
3. Viikonloput, kun mies on kotona ja voimme oman pienen perheemme kesken nauttia toisistamme.
4. Juhlapäivät, joina kokoonnumme vanhempieni ja sisarusteni kanssa kaikki samaan pöytään.
5. Pitkät yöunet tai päikkärit.
6. Shoppailu, joko itselle tai muille (yleensä Siirille).
7. Ajan tappaminen ystävien kanssa, myös puhelimitse.
8. Höpsöttävä saksanpaimenkoiramme.
9. Tällä hetkellä meneillään olevat talokaupat; ajatus omasta talosta, omasta pihasta.
10. Täydellinen elämäni.

Greige (Grey & Beige)

Suunnittelen kovaa vauhtia tulevan kotimme sisustusta. Siis toivottavasti (!!) uuden kotimme. Tämän viikon aikana pitäisi selvitä, saammeko unelmatalomme. 

Tässä muutama inspiraatiokuva tulevasta värimaailmasta: 

Turhaa

Huoooh! Eilen flunssa iski sitten muhunkin. Iski oikein kovaa, menetin tajuntani koko päiväksi. Tänään onneksi jo hieman parempi olo, ei hyvä, mutta parempi. Riku oli ottanut nenäsuihkeen töihin. Se aina tuputtaa sitä mulle, enkä mä koskaan halua sitä käyttää. Paitsi nyt kun sitä ei ole saatavilla. Siiri on joutunut koko iltapäivän ja illan elämään hiljaisuudessa, tällä raspikurkulla ei kovin lauleta. Ehkä sen takia raukka on ollut niin kiukkuinen.

Pohdin tuossa aiemmin, että olispa mukavaa jos isi vois jäädä pois töistä hoitamaan sairaita tyttöjään. Tän flunssan kanssa nyt selviää, mutta miten vatsatauti? Tuskin isovanhemmat tai ystävät ihan jonona oven takana siinä vaiheessa olis tarjoamassa apuaan, kuka nyt haluais tartunnan? Toivon etten sairastu sellaiseen moneen vuoteen, ajatus lapsesta katselemassa äidin oksentamista ei houkuttele.

Nyt mä teen sen taas: Kirjotan hetken ja kyllästyn, lopetan kesken. Huomaan monista aiemmista kirjoituksistani saman. Mulla olis nytkin ollut paljon kirjoitettavaa, mutta pitäs siirtää kamerasta kuvat koneelle ja sit vielä ladata ne tänne. Eli teen sen huomenna. Tai ens viikolla ;) Tästä tuli ihan turha postaus. Mulla olis sitäpaitsi niin monia aiheita joista haluaisin kirjoittaa, mutten vaan saa aikaiseksi. Ehkä vielä joskus. Tack o gonatt!

Puolivuotias

Aivan uskomatonta, että puoli vuotta sitten oltiin sairaalassa! Tutustuttiin uuteen pieneen perheenjäseneemme ja ihmeteltiin sitä suurta onnea, minkä niin pieni voi tuoda tullessaan. Nyt se pieni nyytti on jo puolivuotias! 

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.

Hieno uusi tutti!

Isi kävi ostamassa neidille lahjan merkkipäivän kunniaksi, neiti sai uuden tutin ja tuttinauhan. Pinkkiä ja pääkalloja, aivan mahtavaa! Siiri on ollut kovin tarkka tuteistaan, vain yhdenmallinen on kelvannut. Mutta tää taisi olla niin hieno, että se oli pakko kelpuuttaa vaikka onkin erilainen ;) 

Kuvaussessio oli tällä kertaa hyvin hankala! Neiti ei halunnut katsoa kameraan eikä pysyä paikallaan ollenkaan (kuten alimmasta kuvasta näkyy) vaikka normaalisti hymyilee ja poseeraa samantien kun kameran ottaa esille :D

Vielä kuva kukista, jotka Riku oli ostanut. Kiitos rakas ♥

Karhunpoika sairastaa

"Ottaisitko äiti syliin?"

..Häntä hellikäämme ♥

Mulla on täällä pikkuinen sylivauva, syli on tänään ollut pitkästä aikaa maailman paras paikka. Siiri alkoi yöllä rohisemaan, aivan tukossa raukkapieni. Yöunet jäi siis vähän lyhyeksi ja katkonaiseksi, ja tänään onkin koko perhe ollut hieman väsynyt. Neiti ei ole pitkään aikaan viihtynyt sylissä niin paljon kuin tänään! Ja jos poistun näkökentästä, alkaa itku. Jollain hassulla tavalla olen nauttinut siitä, että tyttö on ollut riippuvaisempi musta kuin pitkään aikaan. Ollaan rentouduttu, otettu aivan rauhassa ja nautittu toisistamme. Makoiltiin sängyssä pitkään keskellä päivää, juteltiin ja laulettiin, hellittiin ja halailtiin. Ei ole tarvinnut olla sen kummempaa toimintaa koko ajan, kuten normaalisti.

Aivastus!

Nuhasta ja lämmöstä huolimatta Siiri on ollut todella reipas. Hän on syönyt ja nukkunut pitkiä päikkäreitä ja jaksanut touhutakin. Ja hymyillä ja nauraa, en ymmärrä miten tuollainen pikkuinen jaksaa olla niin iloinen vaikka olo on tukala! Nyt iltaa kohden lämpö on noussut kuumeeksi, toivottavasti suppo saa kuumeen laskuun.

Hymy piristää

Mutta sitten kyllä väsyttää