Synnytyksestä

Katselin taas tallennettuja vauva-ohjelmia. Sydänääniä ja Pieniä ihmeitä. 

Itku tulee nykyään aina, kun näkee vauvan syntyvän. Tunteet ja muistot nousevat pintaan. 

Kuinka onnellinen silloin olinkaan!

Mä jo melkein odotan seuraavaa synnytystä. Olen todella ylpeä itsestäni ja kehostani, mä tein sen! Ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, niinkuin olin suunnitellutkin. Eihän siinä mitään kivunlievitystä olisi ehtinyt ottaakaan kun kaikki meni niin nopeaan. Synnytys alkoi vesien menolla, ja alle kahdessa tunnissa oli tyttö maailmassa. Vajaa tunti ehdittiin olla sairaalassa ennen sitä ensimmäistä rääkäisyä. 

Mä olin kuvitellut olevani sellainen synnyttäjä, joka kiroaa isän ja kätilöt syvimpään helvettiin, ja huutaa kurkku suorana. Mutta olinkin hiljainen. Kykenin keskittymään. Isiltä kerjäsin pusuja. Jossain vaiheessa ehdin jopa miettiä kuinka inhottavasti kätilö kohteli mukana olevaa harjoittelijaa. 

Mä olin juuri sellainen synnyttäjä kuin olin toivonut olevani. Enkä olisi parempaa synnytystä voinut toivoa. Kehuivat mua ja mun kivunsietokykyä. Ai että kun olin ylpeä.
Kehuivat vauvaa, täydellinen paketti. Ja ai että kun olin ylpeä!

Kun tuli kotiinlähdön aika, hoitaja toivotti tervetulleeksi uudestaan. Ja kehotti seuraavalla kerralla leiriytymään sairaalan ovien eteen viikolla 37, että ehditään paikalle silloinkin. Se ehkä vähän pelottaa, ei olis kyllä meidän isistä kätilöksi.

Monet sanovat, että synnytyskipu unohtuu samantien. Niinhän se teki. Mä kun vielä olin niin hyvässä kunnossa samantien. Ja kyllähän ne kivut väkisinkin unohtuu, kun vauvan saa rinnalle. Se hetki on unohtumaton. Kaunis. Jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Koko huone täyttyy rakkaudesta ja onnenkyynelistä.