Koska äiti on lapselle se tärkein.

Mun suurin pelko on, että aiheutan lapselleni elinikäisiä traumoja.

Neiti juttelee ja vahingossa keskeytän hänet - hän ei koskaan opi kommunikoimaan ja keskustelemaan.

Neiti itkee ja minä olen vessassa - hän ei koskaan voi luottaa kehenkään kun oma äitikään ei ole auttamassa.

Neiti valittaa väsymystään ja minä laitan pullon suuhun - hän kärsii huonosta itsetunnosta läpi elämänsä kun edes äiti ei ymmärrä.

Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta mulle tämä on suuri huoli. Uskon, että mä kärsin siitä vieläkin ettei mulla ollut kunnon kiintymyssuhdetta äitiin ensimmäisen vuoden aikana. Tietenkin tapahtumat läpi elämän on sitten joko vahvistaneet tai lieventäneet sitä puutetta. Kiusaaminenkin on varmasti vaikuttanut paljon, mutta siihen en mene nyt.

Mun on aina ollut vaikea luottaa ihmisiin. Sillätavalla sataprossaa luottaa. Mä näen itsessäni hurjan paljon vikoja, ja oletan että niin näkee muutkin. Vain ne viat. Mun on hirveän vaikea uskoa että kukaan vois pitää musta. Mä olen aina hakenut hyväksyntää muilta ihmisiltä, ja sen vuoksi olen tehnyt miljoonia virheitä tän lyhyen elämäni aikana. 

Mun biologinen äitihän oli vielä lapsi mut saadessaan. Ilman tukiverkkoa. Miten lapsi, joka on itse kasvanut alkoholin ja väkivallan keskellä, voisikaan osata kasvattaa lapsen? En ole koskaan ollut äidilleni katkera siitä ettei osannut. Varmasti hän mua rakasti, ja ehkä tavallaan rakastaa vieläkin. Tosin äiti ei vieläkään ole kasvanut aikuiseksi. Itseasiassa 14-vuotiaasta mä olen meidän suhteessa ollut se tukeva osapuoli. Minä kuuntelen ja lohdutan, kysyn miten hän voi, miten voisin auttaa. Jos hän kysyy mitä mulle kuuluu, jaksaa kuunnella lauseen verran. Siitä olen katkera. Äitini on jollain tavalla narsistinen, hänen tarpeensa on aina tärkein riippumatta siitä kuka siitä kärsii. Minä en jaksa, mun täytyy saada. Siitä olen katkera. Olen katkera, että raskaana ollessani hän hylkäsi minut. Koska olin ilkeä ja arvostelin häntä. Tiedän että oikea syy löytyy pintaa syvemmältä. Mutta eikö hän olisi edes sen kerran voinut unohtaa itsensä ja olla mun tukena? Äitini on loukannut minua elämäni aikana lukuisia ja lukuisia kertoja, silti olen aina ollut valmis antamaan anteeksi. Miksei se napanuora koskaan katkea?

Mun sijaisperhe (tässä tapauksessa mahdollisimman väärä sana) on korjannut musta suuren osan. Tässä perheessä sain rakastavan äidin ja (jos mahdollista) vielä rakastavamman isän. Kaksi aikuista ihmistä joihin saatoin luottaa. Tiesin, että he olisivat aina paikalla mua varten. Ja vaikka taivas tippuisi niskaan, he rakastaisivat mua. On uskomattoman hienoa, että sain uuden mahdollisuuden. Sain tasapainoisen, hellän ja rakastavan kasvuympäristön. Ja kaksi aikuista, aivan mahdottoman viisasta sisarta, joiden tukeen voin myös aina luottaa, jotka ovat antaneet mulle paljon. Ilman perhettäni en olisi nyt tässä. Aina en ole osannut arvostaa kaikkea sitä, mitä olen saanut. Nyt arvostan. Arvostan enemmän kuin mitään muuta. On uskomatonta, miten ihmiset voivat rakastua vieraaseen lapseen ja rakastaa häntä sillätavoin. Kuin omaansa. Ja omahan minusta tulikin. Monta haavaa on paikattu.

Ja mieheni. Rakas mieheni. Kuinka joku voikaan rakastaa niin paljon, niin ehdoitta? Kaikista vioistani ja virheistäni huolimatta hän on pysynyt mun rinnalla. Ja pysyy. Hänen olemassaoloonsa voin luottaa, sen sataprosenttia. Tiedän ettei hän häviä mun viereltä milloinkaan, tiedän ettei loukkaa. Onhan se uskomaton tunne, kun voi luottaa toiseen täysin. Näiden reilun seitsemän vuoden aikana meidän elämään on mahtunut paljon surua ja murhetta, ylä- ja alamäkiä, silti ollaan tässä. Ja rakastetaan toisiamme. Meidän lapsemme on syntynyt rakkaudesta. Minusta on ihanaa, kun voin sanoa niin.

Miksen siis jätä vielä lastani hoitoon kellekään muulle kuin isille? Miksi haluan aina olla paikalla? Miksi pienestäkin itkusta lohdutuan ja pidän sylissä? Miksi nukun vierellä?

Haluan antaa lapselleni mahdollisimman hyvät eväät elämäänsä varten. Haluan että hän tietää aina voivansa luottaa minuun. Haluan ettei hän koskaan tunne oloaan turvattomaksi. Haluan ettei hän koskaan joudu kokemaan sitä mitä minä olen kokenut, eikä joudu kärsimään samoista asioista. 

Koska äiti on lapselle se tärkein.

Siksi.