Nukkumisesta

Siirihän nukkui yönsä ensimmäiset kolme kuukautta mun vieressä. Myös päiväunet nukuttiin usein vierekkäin, tai niin että tyttö nukkui sylissä. Taisi olla sekä äidin, että vauvan mielestä turvallisempaa ja mukavampaa niin. Tai ehkä vain äidin mielestä, en tiedä.

Siiri on aina myös tykännyt nukahtaa syliin. Ihan muutamia yksittäisiä kertoja on saattanut vahingossa nukahtaa kehtoonsa, syli on siis ollut ihan ehdoton lemppari. Nukahtaminen ei sylissäkään aina ole ollut helppoa, olihan meillä vaihe jolloin tuli huuto aina kun piti mennä nukkumaan. Se vaihe on kuitenkin jo ohitettu, ja nukahtaminen sujuu suurimmaksi osaksi oikein vaivattomasti.

Aikamoista kritiikkiä, sekä suoraa että epäsuoraa, olen saanut tuosta sylissä nukuttamisesta ja vieressä nukkumisesta. Ihmiset jo kertoilivat tarinoita tuttujen lapsista, jotka nukkuivat vielä taaperoinakin vanhempien sängyssä. Onhan tuo aika huvittavaa. Noh, vaihto meidän sängystä kehtoon sujui oikein mallikkaasti, ilman pienintäkään ongelmaa. Heti kun vain niin päätin. 

Ja eilen päätin että nyt alkaa tyttö olemaan jo sen ikäinen, että saa luvan oppia nukahtamaan pinnasänkyynsä. Itsekseen. Mietin kyllä, onko kaksi muutosta yhtäaikaa liikaa, mutta pinnasänky on kuitenkin Siirille ihan tuttu paikka vaikkei hän siellä olekaan paljoa nukkunut. Sydäntä raastaa, onhan ollut niin ihanaa katsella vauvaa siinä käsivarsilla, kun toinen näyttää niin rauhalliselta ja kauniilta vaipuessaan uneen. Hienosti kuitenkin on mennyt tämäkin muutos. Ensimmäisellä kerralla nukahtaminen kesti puoli tuntia, monta kertaa kävin laittamassa tuttia ja paijaamassa murheen pois. Seuraavalla kerralla meni jo paljon helpommin. Tänään illalla nukahti jo aivan tyytyväisenä (tosin oli kyllä hyvin väsynytkin).

Varmasti tässä mennään vielä takapakkia monta kertaa, mutta tuntuu hyvältä kun olen osannut pysyä päätöksissäni. Haluan olla hellä, mutta pitää rajat. Tässä asiassa raja menee siis siinä, etten ota syliin nukahtamaan (ellei neiti itke hampaitaan tai muuta kipua, se on tietenkin eri asia). Hellyys taas on sitä, että hyssyttelen, laulelen ja silittelen vieressä kun toisen on vaikea nukahtaa. Haluan siis osoittaa, etten ole häntä sinne sänkyyn hylännyt :)

Tällä tavoin kun pystyisin kasvattamaan lastani jatkossakin, olisin erittäin tyytyväinen. Rakkautta ja rajoja, niitä taidetaan tarvita yhtä paljon. Sekä rakkaus että rajat luovat turvaa. Oikeastaan rajat ovat rakkautta, eikö? Tai ehkä rajat sisältyvät rakkauteen, siksihän niitä asetetaan; kun rakastan lastani, haluan rajoilla ja säännöillä luoda hänelle pohjan elämälle, turvallisuudentunnetta, kasvattaa hänestä hyväkäytöksisen ja fiksun, pitää hänet poissa pahanteosta. Näin minä sen ajattelisin.